Parempi puhelimitse vai kivempi kasvotusten? Haastattelu muokkautuu moneksi

Haastattelu on toimittajalle aivan keskeinen työväline ja tiedonhankintakeino. Eri haastattelutavoissa on omat hyvät ja huonot puolensa, haasteensa ja antinsa.

Tein viime viikolla ryhmähaastattelun, jossa jututin kolmea ihmistä kerralla. Näitä ”kahvipöytäkeskusteluja” tulee tehtäväkseni muutaman kuukauden välein. Vaikka olen tehnyt niitä lukuisia, jännitän aina vähän etukäteen. Onnistunko saamaan kaiken olennaisen talteen? Tuleeko jokainen kuulluksi? Onko ympäristö riittävän rauhallinen vai hukkuuko keskustelumme kahvilan taustahälyyn? Meneekö jotakin ohi? Toki asioita voi tarkentaa jälkikäteenkin, mutta samoja asioita ei kehtaa kysellä moneen kertaan.

Vielä haasteellisempi ryhmähaastattelusta tulee, jos haastattelun joutuu tekemään puhelimitse. Kaiuttimen avulla se kyllä onnistuu, mutta välillä pitää kysellä, oliko tuo nyt Ilkka vai Erkki, joka vastasi.

Yleensä stressaan turhaan. Parhaimmillaan ryhmähaastattelun tunnelma on leppoisa ja innostunut ja haastattelu sujuu jouhevasti – etenkin, jos ihmiset vastaavat vuorotellen ja malttavat kuunnella muita puhumatta toistensa päälle. Tässä haastattelutavassa antoisaa on vuorovaikutus ja se, että haastateltavat inspiroivat toisiaan. He saattavat kommentoida toisilleen jotakin sellaista, mitä en ole itse tajunnut kysyä. Abstraktiin faktaan tulee enemmän väriä ja käytännönläheisyyttä, kun ihmiset innostuvat ilmaisemaan asiansa kuvailevasti ja osuvasti. Toisaalta vaarana on se, että innokas keskustelu alkaa rönsyillä yli äyräiden.

Toinen ääripää haastattelutavoissa on sähköpostihaastattelu, jota käytän lähinnä silloin, kun pitää tarkistaa nopeasti faktoja asiantuntijalta. Haastateltava saa kysymykset kirjallisina ja vastaa niihin samalla tavalla. Helppoa ja mutkatonta ja sopii hyvin joihinkin tilanteisiin, mutta ei usein anna muuta kuin juuri nuo faktatiedot. Hetkessä nouseviin lisäkysymyksiin ei ole mahdollisuutta ja vastaukset saattavat olla kovin virallisia, pahimmillaan kapulakieltä, jota ei sellaisenaan voi jutussa käyttää. Toisaalta, jos vastaaja on enemmän ”kirjallista tyyppiä”, saatan saada hyvinkin painokelpoista ja mukaansatempaavaa tekstiä ja vastauksista voi nousta jotakin uutta mielenkiintoista.

Näiden ääripäiden väliin jäävät puhelinhaastattelu ja yhden ihmisen kasvokkain haastattelu. Muista muodoista, kuten videohaastattelusta minulla ei ole kokemusta, joten sitä en voi tässä kommentoida.

Puhelinhaastattelu onnistuu paikasta riippumatta ja sille löytyy kiireisten ihmisten kalenterista usein helpommin aikaa kuin kasvokkain tapaamiselle. Moni haastateltava tykkää vastailla esimerkiksi junassa tai autokyydissä istuessaan. Joskus puhelu saattaa pätkiä tai tulla muita häiriötekijöitä, mutta jos akussa on riittävästi virtaa ja muistiinpanokäsi vireessä, haastattelun onnistumiselle on hyvät edellytykset.

Henkilökohtainen tapaaminen on tärkeää varsinkin silloin, kun juttu on henkilöpainotteinen ja tavoitteena on kuvata haastateltavan persoonaa, elämäntilannetta tai -tapaa, ajatuksia ja mielipiteitä. Vaikka kyse olisi asiantuntijahaastattelusta, koen kasvokkain haastattelun monesti antoisimmaksi haastattelun muodoksi. Pääsen tekemään havaintoja kaikilla aisteillani ja saan henkilöstä ja tilanteesta enemmän irti. Voin asettua rauhassa haastattelemaan, tehdä lisäkysymyksiä ja pyytää tarkennuksia. Jos tarve vaatii, haastateltava voi näyttää lisämateriaalia tai vaikka piirustaa jotakin paperille asioiden hahmottamiseksi.

Kasvokkain haastattelu helpottaa myös asioiden muistamista. Visuaalisena ihmisenä saatan muistaa haastattelun kulun jopa pikkutarkasti: mitä haastateltava sanoi, miten hän elehti, millainen ilme hänelle oli, miltä ympäristö näytti. Tämän haastattelumuodon sudenkuoppa on se, että joskus haastateltavat heittäytyvät siihen niin, että unohtavat sekä aiheen että ajankulun. Innokkaimmat lorottavat asiaa vähän kaikesta maan ja taivaan väliltä, ja puheripulista kärsivää on hankala saada takaisin ruotuun.

Kaikissa hyvissä haastatteluissa a ja o on huolellinen valmistautuminen. Pitää olla yhteydessä haastateltavaan etukäteen, hankkia taustatietoja, miettiä kysymykset ja hahmotella jutulle jonkinlainen runko. Toinen tärkeä edellytys onnistuneelle haastattelulle on mielestäni se, että toimittaja on hetkessä kiinni, keskittyy, kuuntelee sujuvasti ja eläytyy haastateltavan vastauksiin. Silloin työstä on iso osa tehty jo haastattelun aikana.

Jutunteossa tarvitaan joustoa

 

Pitkäaikainen yhteistyökumppanini pyysi minua tekemään viime hetken työn, julkkishaastattelun, yrityksensä asiakaslehteen. Lehti oli pian menossa taittoon ja painoon, tähti itse oli juuri palaamassa Suomeen ja minä olin lähdössä lomamatkalle.

Aikataulu oli haasteellinen, mutta halusin ilman muuta auttaa. Tämä näyttelijä, televisiojuontaja, supertähti on niin mielenkiintoinen ja värikäs persoona, että hänen jututtamisensa olisi varmasti antoisaa ja hauskaa. Ja sitä se todella oli – kun lopulta pääsimme haastatteluvaiheeseen.

Haastateltava palasi viikkojen pituiselta reissulta Venäjältä ja Altain vuoristosta perjantaina. Haastattelu oli alustavasti sovittu maanantaille, mutta muutimme yhteistuumin tapaamisen lauantaiaamuksi. Parempi tehdä viikonlopputöitä kuin ottaa riski, etten ehtisikään saada työtä valmiiksi ajoissa.

Lauantaiaamuna, juuri ennen haastatteluun lähtöäni, varmistelin tekstiviestillä, että tähti muistaa sovitun tapaamisemme. Ei muistanut! Tai muisti, mutta oli mennyt sekaisin aikataulussa ja luuli, että näemme vasta maanantaina. Mies oli jo varannut aamupäivään muuta ohjelmaa. Kysyin, sopisiko jokin muu aika lauantaina. Joo, viideltä sopii. Selvä homma, silloin siis.

Olin koko päivän virittyneenä haastatteluun, ja valmiina oli pitkä lista kysymyksiä. Neljän jälkeen sain viestin: olen sirkuksessa, tämä kestää ja kestää. Kello viiden haastattelusta ei siis tulisi mitään, eikä näytöksen loppumisajasta ollut tarkkaa tietoa. No, eipä mitään. Sopisiko jokin aika sunnuntaina? Joo, kello 11 sopii. Selvä homma, jutellaan silloin.

Viikonlopun ohjelmani heitti häränpyllyä moneen kertaan, mutta olin vakaasti päättänyt tehdä jutun. Sunnuntaiaamuna odotin h-hetkeä jännityksellä, onnistuuko nyt… Enää yksi päivä aikaa tehdä haastattelu ja kirjoittaa juttu. Pitäisikö laittaa muistutusviesti? Ei tarvinnut. Haastateltava muisti.

Mies pahoitteli vuolaasti sekaannusta. Hän oli juuri sellainen, mitä odotin: mukava, rento, avoin, hauska ja ammattimainen. Haastattelu meni niin hyvin ja sujuvasti, että sain hahmoteltua jutun päässäni puolivalmiiksi jo haastattelun aikana. Niin voi käydä, kun haastateltava vastaa siihen, mitä kysytään ja kertoo vähän ekstraakin, mutta ei lähde ylenpalttisesti rönsyilemään, ja käyttää värikästä kieltä ja osuvia ilmaisuja. Vastaukset ovat loogisia ja asiat nivoutuvat toisiinsa jouhevasti – jutun teema pysyy koko ajan terävänä sekä kysyjällä että vastaajalla.

Valmiin jutun lukijalla ei välttämättä ole aavistustakaan, millaista neuvottelua, sopimista, säätöä, organisoimista ja joskus vastoinkäymisiäkin jutun eri työvaiheisiin on voinut liittyä. Mutta niihin on jokainen toimittaja varmasti tottunut työssään. Vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi ja lupaukset pidettäviksi. Jos olen jotakin luvannut tehdä, en voi lyödä hanskoja tiskiin, jos kaikki ei menekään ihan suunnitelmien mukaan.

Juttu valmistui, tilaaja sai sen ajoissa ja itse pääsin kesälomalle tyytyväisin mielin.

Aurinkoista ja ihanaa kesää kaikille!

 

Näkökulma ohjaa jutuntekoa

IMG_2618Miksi toimittaja kysyy juuri sitä, mitä kysyy?

Kaikissa jutuissa on, tai ainakin pitäisi olla, jokin näkökulma, onpa sen määritellyt jutun tilaaja, toimitus, toimittaja tai lukijoiden toivomukset. Näkökulma, ydinkysymys, ohjaa tiedonhakua, haastattelua ja kirjoittamista. Se on ikään kuin kartta, joka auttaa pysymään reitillä.

Jos näkökulma on hämärä tai hämärtyy matkan varrella, jutuntekijä eksyy helposti sivupoluille – hankkii jutun kannalta tarpeetonta tietoa, haastattelu ohjautuu väärille urille tai jutusta tulee yli äyräiden paisuva pullataikina. Matkan varrella tulee toki joskus sellaista yllättävää, olennaista tai kiinnostavaa tietoa, että näkökulmaa kannattaa vaihtaa. Juttu on silloin suunniteltava uudestaan. Itse teen sen yhdessä työn tilaajan kanssa.

Kun teksti on valmis, lähetän sen haastateltavalle tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Yleensä korjauksia tai tarkennuksia tulee muutamia, mutta joskus – onneksi äärimmäisen harvoin – haasteltava koettaa kääntää näkökulman päälaelleen. Yhden kerran teksti on tullut takaisin lähes kokonaan uudelleen kirjoitettuna. Jutun alkuperäinen ydinkysymys oli kadonnut ja haastateltava oli päättänyt itse, mitä haluaa lukijoille kertoa.

Ensikertalaiselle saattaa olla yllätys, ettei toimittajan tekemää sisältöä voi muokata mielensä mukaan, vaikka omat lausumat saakin tarkastaa. Väärinymmärrykset ja virheet korjaan mielelläni, kuten varmasti valtaosa kollegoistani, mutta journalistinen päätösvalta kuuluu toimittajalle tai toimitukselle.

Oma keinoni välttää epäselvyyksiä on se, että kerron haastateltavalle tai haastateltaville, millaisesta jutusta on kyse ja mikä on jutun idea. Lähetän myös usein kysymyksiä mietittäväksi etukäteen, jotta jutun raamit hahmottuvat vastaajallekin paremmin. Tavoite on silloin molemmille selvä ja juttu lähtee syntymään jouhevasti.

Näkökulmassa on kyse aiheen rajaamisesta. Harvasta aiheesta pystyy kertomaan kaikkea. Ja harva haluaisi sellaista juttua lukeakaan.

Onnistunut haastattelu on win-win-tilanne

IMG_2656Haastateltavat ovat usein huolissaan siitä, olivatko he tarpeeksi hyviä haastateltavia. Tuiki tavallinen kommentti haastattelun jälkeen on: ”Saitkohan tästä nyt mitään?”

Moni haastateltava harmittelee sitä, että on omasta mielestään puhunut epäloogisesti, pomppinut asiasta toiseen tai tarjoillut yksittäisiä palasia ilman kunnollista kokonaisuutta. Ei huolta. Me toimittajat olemme kyseliäitä. Jos jotakin jää epäselväksi tai kaipaamme lisätietoa, kysymme.

On myös hyvä muistaa, että haastattelu ei ole vielä valmis juttu. Toimittajan työtä on tehdä siitä sellainen: rakentaa haastattelusta, ja yleensä myös muusta aineistosta ja tiedosta, sujuva, selkeä ja looginen tarina tai juttukokonaisuus.

Mielessäni on jo ennen haastattelua jonkinlainen hahmotelma tai suunnitelma siitä, millainen jutusta tulee. Se ohjaa kysymyksenasettelua, mutta loput määrää tilanne. Menen haastatteluun tuntosarvet ojossa ja tunnustelen, miten juuri tämän haastateltavan kanssa kannattaa toimia. Haastattelu on pohjimmiltaan kuin peli, jossa haastateltava ja haastattelija rakentavat yhteisen kertomuksen. Toimittaja päättää, mitä ja miten kysyy. Haastateltava päättää, mitä ja miten vastaa.

Kun kaikki menee nappiin, innostun kirjoittamisesta jo haastattelun aikana. Otsikko, ingressi, väliotsikot, laatikot ja jutun punainen lanka loksahtelevat paikoilleen. Kun olen kirjoittanut jutun, lähetän sen haastateltavalla tarkastettavaksi. Hän katsoo, onko virheitä tai muuta korjattavaa, ja muokkaamme tekstin sellaiseksi, että voimme molemmat olla siihen tyytyväisiä. Hyvällä yhteistyöllä syntyy yleensä kelpo juttu.

Oma antini haastattelusta on siis se, että saan kaipaamani ainekset juttuun ja jutun tehdyksi. Mutta saan haastatteluista myös paljon, paljon muuta. Tapaan mielenkiintoisia ihmisiä, joista useita en muuten ikinä tapaisi. Näen paikkoja, joihin en muuten menisi tai pääsisi. Saan monenlaista tietoa ja opin uusia asioita. Saan uusia näkökulmia vanhoihin asioihin. Kuulen erilaisia mielipiteitä, ajatuksia ja kokemuksia, maailmankuvani laajenee. Tämä kaikki on valtavan inspiroivaa ja antoisaa!

Entä mitä haastateltava saa? Jos hän on ammatillisessa roolissa, hän saa näkyvyyttä ja tunnettuutta. Toimittaja luottaa häneen kyseisen aihepiirin asiantuntijana ja arvostaa hänen osaamistaan. Lukijat huomaavat, miten fiksu ja osaava hän on. Saattaapa hän saada uusia haastattelupyyntöjä, asiakkaita tai työtarjouksiakin. Kenenpä itsetuntoa sellainen ei pönkittäisi.

Kun haastateltava on tavallinen ihminen, ”tavis”, omana itsenään, minunkaan ei tarvitse käyttäytyä niin ammattimaisesti. Olen vain kiinnostunut tuntemattomasta ihmisestä ja hänen tarinastaan. Se on vähän kuin terapiaa – juttelen, kuuntelen, kyselen, odottelen, tarkkailen. Usein ihmiset ovat hirveän tyytyväisiä haastattelun jälkeen. Haastateltavasta tuntuu hyvältä, kun joku on ollut hänestä ja hänen ajatuksistaan kiinnostunut, keskittynyt vain häneen ja kuunnellut aidosti. Siinä syntyy molemmille usein myös hienoja oivalluksia, itsestä ja omasta elämästä. Moni haastateltava kokee antoisaksi myös sen, että voi auttaa omalla tarinallaan lukijoita, antaa vertaistukea.

Onnistuneen haastattelun eväät ovat mielestäni samat sekä haastattelijalla että haastateltavalla:
  • Valmistaudu hyvin.
  • Varaa haastattelulle rauhallinen aika ja paikka.
  • Mene haastatteluun avoimin mielin, ilman ennakkoluuloja ja ystävällisellä asenteella.
  • Ole läsnä. Kuuntele, mitä toinen sanoo.
  • Ymmärrä, että yksinkertaiset, helpot kysymykset eivät ole tyhmiä, vaan päinvastoin vievät usein paremmin eteenpäin.
  • Ole luottamuksen ja vastuun arvoinen.

 

 

 

Tyhjän ruudun tuska

Hetki tyhjän ruudun äärellä ennen laajan, haastavan jutun ensimmäisiä lauseita tuottaa usein tuskaa ja koettelee kärsivällisyyttä.

IMG_2644

Jouduin taas viime viikolla vastakkain ”möhkäleen” kanssa. Olen nimennyt möhkäleeksi jutun, jonka aihe on laaja, yleensä vaikeahko, ja josta olen kerännyt, niin paljon tietoa, että melkein hukun siihen. Aihe on periaatteessa selkeä, mutta en saa siitä kiinni. Kääntelen, vääntelen ja pyörittelen möhkälettä joka puolelta, mutta se ei lähde purkautumaan mistään.

Nämä ovat työni tuskallisimpia hetkiä. Voin istua päivän koneella ja pinnistellä osaamiseni äärirajoilla. Illalla olen aivan puhki, vaikka juttu on edennyt tuskin nimeksikään. Olen aivan yhtä eksyksissä kuin aamulla aloittaessani, eikä ensimmäistäkään kunnollista pätkää, saati kokonaista kappaletta ole syntynyt.

Jääkö juttu syntymättä? Ei koskaan. Kun ajatukset hautuvat yön yli ja alitajunta uurastaa, jutun punainen lanka, idea tai teema, miksi sitä kukakin kutsuu, kirkastuu vaivihkaa. Seuraavana päivänä asetun koneen ääreen ja naputtelen ensimmäisen virkkeen – tuosta vain, helposti ja kivuttomasti. Ensimmäisen virkkeen vaikutus kirjoittajaan on vähän sama kuin ensimmäisen maalin vaikutus jääkiekko- tai jalkapallojoukkueeseen: se vapauttaa.

Kerä alkaa purkautua hyvässä järjestyksessä. Palaset loksahtelevat kohdilleen, löydän kivoja ilmaisuja ja hyvän rytmin tekstiin. Kirjoittaminen lähtee rullaamaan ja imaisee minut mukaansa. Jutusta tulee kuin ystävä, jonka kanssa on kiva ”keskustella” ja jonka seurasta ei malttaisi lähteä. Lauseista, virkkeistä ja kappaleista syntyy tarina, jonka koetan saada etenemään jouhevasti. Haluan vain kirjoittaa ja kirjoittaa. Jos, tai kun, joudun keskeyttämään, ajatukset ovat silti jutussa ja aivot työstävät tarinaa eteenpäin.

Vaikeaa aihetta työstäessäni aikaa menee paljon tietojen tarkisteluun. On selvitettävä jokainen yksityiskohta: Mitä tämä tarkoittaa? Olenko ymmärtänyt varmasti oikein? En voi enkä halua antaa lukijoille väärää tai virheellistä tietoa.

Kun saan ison jutun valmiiksi, helpotus on valtava. Mieli on kevyt, huojentunut ja iloinen, ehkä vähän ylpeäkin. Minä tein sen, voitin möhkäleen!

Jokaista tekstiä voisi hioa, muokata ja hienosäätää loputtomiin, mutta jossain vaiheessa on osattava päästää irti. Minulla se tapahtuu siinä vaiheessa, kun painan ”send” ja juttu lähtee haastateltaville tarkastettavaksi. Vielä mahdolliset korjaukset, ja se on siinä: anti mennä taittoon.

Olen taas uuden tyhjän ruudun edessä. Onneksi kaikki jutut eivät synny vaikeimman kautta.

 

Uskalla unelmoida – ettet zombiudu

Olin Suomen freelance-journalistien juhlaseminaarissa. Yksi päivän esiintyjistä, luova johtaja Mikko Kalliala, nimesi meidät ”ihmiskunnan älylliseksi eliitiksi”. Miksi? Ei siksi, että olisimme erityisen fiksuja tai neroja, vaan siksi, että olemme tyytyväisiä, jopa onnellisia työssämme.
Vapaista journalisteista, freelancereista ja yrittäjistä, noin 70 prosenttia kokee tekevänsä työtä, jota haluaa tehdä ja josta nauttii.

Tässä työssä ja yrittäjyydessä parasta on vapaus vaikuttaa omaan työhön. Saan tehdä sitä, mitä parhaiten osaan ja mistä nautin. Voin kieltäytyä työstä, jossa en ole hyvä tai jota en osaa. Voin säätää aikatauluni ja tehdä työni sovituissa raameissa. Saan olla vastuuntuntoinen yhteistyökumppani, palvella asiakkaitani ja nauttia työni tuloksista. Tarvittaessa voin muuttaa suuntaa ja hypätä yli normitekemisteni rajan, kehittää jotain uutta. Yrittäjyys elämäntapana onkin hyvä vakuutus ajassa, jossa mihinkään ei voi luottaa ja jossa tekemättömyys on pahinta.

Kuulun vähemmistöön, sillä pieni osa ihmisistä tekee kutsumustyötään ja kokee, että voi itse vaikuttaa työhönsä ja sitä kautta onnellisuuteensa. Kallialan mukaan tämä porukka pitää ihmiskuntaa pystyssä. He ovat motivoituneita, innostuneita ja innostavia, yritteliäitä, kekseliäitä ja työteliäitä.

Miksi sitten osa ihmisistä suorittaa työtä, johon on joskus ajautunut ja jossa itsellä ei ole hallinnan tunnetta? Ehkä siksi, ettei ole pysähtynyt miettimään, mitä oikeasti haluaa. Ehkä siksi, ettei uskalla tehdä u-käännöstä ja muuttaa suuntaa. Ehkä siksi, ettei ole varaa: olihan minulla niitä unelmia, mutta nyt on lapset ja asuntolaina.

Vaarana on, että työn suorittajasta tulee zombie: ihminen, joka on menettänyt unelmansa. Unelmat antavat suunnan, ja ilman unelmia ihmisellä ei ole suuntaa. Sen lisäksi, että antaa itselleen luvan unelmoida, unelmat kannattaa kirjata ylös tai lausua ulos. Kohtalo ohjaa valmistautunutta mieltä.

Elämässä ja yhteiskunnassa on asioita, joita ei voi hallita. Niitä on turha vatuloida tai jäädä niihin piehtaroimaan. Voimme vaikuttaa elämäämme, olotilaamme ja muihin ihmisiin oman käyttäytymisemme, ajatusten, tekojen ja sanojen, kautta. Mitä minä voin tehdä? Työn lisäksi esimerkiksi ystävyys, parisuhde ja perhe ovat niin tärkeitä juttuja, ettei niitä kannata ulkoistaa.

Syty, syty, sisäinen palo

Liikun mielelläni päivittäin, ja törmään silloin tällöin kummasteluun: kuinka jaksat liikkua kaikkien muiden velvollisuuksien lisäksi? Minun on vaikea ymmärtää ajatusta kysymyksen takana. Liikkuminenhan on kaikkea muuta kuin velvollisuus!
Se on nautinto. Keho täyttyy hyvästä olosta, mieli ilosta ja positiivisista tunteista. Pysyn kunnossa ja voin hyvin. Tunnen olevani virkeä ja elossa. Voin jopa päästä flow-tilaan, joka vie mennessään: ajantaju hämärtyy ja uppoudun täysillä hetkeen.

Onko tässä avain siihen, miksi liikunnasta tulee toisille elämäntapa, toisilla se lopahtaa lyhyeen kerta toisensa jälkeen? Kun liikkumisen palo lähtee sydämestä – ei ulkopuolista palkkioista tai pakotteista – olen sisäisesti motivoitunut. Liikunta tuntuu mielekkäältä, nautin itse tekemisestä. Sisäinen motivaatio on kuin moottori, joka pitää käynnissä.

Ulkoisen motivaation kanssa on toisin. Vaikka kuinka tietäisin, että ”liikkuminen on terveellistä” ja ”pitäisi liikkua enemmän”, se ei välttämättä yksin kanna pitkälle. Voin tsempata itseäni suorittamaan liikuntaa, mutta jos sydän ei ole mukana, into lopahtaa herkästi.

Sama pätee työntekoon, ja moneen muuhunkin asiaan elämässä. Väitän, että ihminen, joka on löytänyt ammatillisen intohimonsa, on työssään tyytyväisempi ja onnellisempi kuin ihminen, joka motivoi itseään vain maineen, palkkioiden tai hienojen tittelien voimalla – ja on ehkä koko uransa pelkästään ulkoisesti motivoitunut.

Sisäisesti motivoitunut tekee työtään sisäisellä palolla, intohimolla ja luovuudella. Se auttaa kohdentamaan tarkkaavaisuutta, lisää sinnikkyyttä ja opinhalua. Vaikka raha on jokaiselle tärkeää, se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on henkinen korvaus ja kokemus onnistumisesta.

On ihanaa ja inspiroivaa tavata ihmisiä, joilla on sisäinen palo johonkin asiaan. Jotkut heistä tekevät työtä vain ansaitakseen elantonsa, mutta järjestävät muun elämänsä niin, että voivat keskittyä vapaa-ajalla itselleen tärkeisiin asioihin. Joillakin sisäinen motivaatio on syntynyt lahjakkuudesta, joillakin kehittynyt työn ja opiskelun kautta. Kun saa hyvää palautetta ja onnistumisen kokemuksia, sisäinen motivaatio kasvaa.

Miten sisäisen motivaation löytää? Uskon, että tutkiskelemalla itseään ja kuuntelemalla tunteitaan. Miettimällä toiveitaan, tarpeitaan, tavoitteitaan. Tekemällä valintoja.
Se ei välttämättä ole helppoa. Valintoja ja päätöksiä on erityisen vaikea tehdä, jos on elämän suorittamisen keskellä kadonnut kyvyn olla yhteydessä tunteisiinsa. Ne kun kertovat, mikä juuri itselle on tärkeää.

Voihan luppopäivä!

unnamedTai ehkä ei sittenkään niin huono asia.

Tässä työssä on pakko kestää ajoittaisia luppopäiviä. Jutunteko seisoo, kun haastateltavia ei saa kiinni. Luvattu briiffi tuleekin vasta ensi viikolla. On odoteltava, että asiantuntija ehtii tarkastaa tekstin. Ja pahimpana kaikista: joskus ajatus ei vaan kulje.

Pakkotauko on piinaavaa. Työntekoon tottunut, tunnollinen ihminen potee syyllisyyttä, kun ”ei saa mitään aikaan”. Haahuilu on tuskallista siksikin, ettei yrittäjälle makseta ajattelusta, vaan konkreettisista tuloksista. Jumitustilanteessa voi iskeä paniikki: mitä, jos juttua ei synnykään?

Olen vähitellen oppinut hyväksymään hetkellisen tyhjäkäynnin luomisprosessiin kuuluvaksi vaiheeksi. Kun tulee tukko, en jää kamppailemaan sen kanssa, vaan pidän tauon. Lähden lenkille tai kuntosalille, kävelen metsässä, soitan ystävälle, siivoan tai leivon. Näyttää siltä, että teen kaikkea muuta kuin töitä, mutta aivot työstävät, jäsentävät ja järjestelevät.

Luomisprosessissa tauot ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse tekeminen. Ne ruokkivat luovuutta. Alitajunta hoitaa homman, kun vain uskaltaa luottaa siihen. Koskaan ei ole jäänyt teksti syntymättä, ja aina ajoissa. Kuten eräs joogaopettaja taannoin minulle totesi: ”Toisinaan pitää irrottautua tekemisestä täysin, jotta tehtävän saa vietyä paremmin loppuun.”

Tauon jälkeen ajatus kulkee, suorastaan juoksee. Ideoita sinkoilee. Olen virkeä ja innostunut. Tekstin rakenne ja punainen lanka ovat kirkkaina mielessäni, vaikka aineisto vielä hetki sitten oli yhtenä kaaoksena päässäni. Nakuttelen vain menemään. Parhaimmillaan tuntuu, että teen viikon työt muutamassa päivässä.

Voin suositella – jos ei kokonaisia tai puolikkaita luppopäiviä, niin ainakin luppotaukoja. Ne lisäävät paitsi tehokkuutta myös hyvinvointia. Hetkeen keskittyminen, läsnäolo, pysähtyminen rentouttaa ja auttaa jaksamaan.

Kun viimeksi jouduin tauolle, en ehtinyt kävellä kahtasataa metriä kauemmas. Sain kipinän ja piti palata kirjoittamaan blogia.