Jos työ ei luista, lähde kävelemään

Kuinka (tuskallisen) usein käykään niin, että ajatukset jumittuvat junnaamaan samaa rataa. Jos ongelman ratkaisu ei löydy juuri siltä radalta, se ei ehkä löydy lainkaan – ellei ajatus irrottaudu kehältä ja lähde liihottelemaan vapaasti.

Olimme juuri tulleet kotiin ja olin todistettavasti avannut asunnon oven avaimillani. Mutta yhtäkkiä avaimia ei ollut missään. Kotiintulossa oli kaikenlaista hässäkkää, enkä ollut laittanut avaimia lokeroon, jossa niitä yleensä säilytän.

Etsin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista, uudestaan ja uudestaan. Kaivelin laatikot, hyllyt, takkien ja housujen taskut, kaapit, käsilaukun, lasten reput, kengät, ulkovaraston, portailla olevan kukkaruukun. Intin lapsilta, ovatko avaimet heillä ja eivätkö he varmasti ole nähneet niitä. Kiersin tunnin tarkistamassa samoja paikkoja, joista olin jo katsonut, mutta en löytänyt. Päässäni oli vain yksi ajatus: pakko löytää avaimet.

Lopulta luovutin, otin pyörän ja lähdin polkemaan kohti kuntosalia. Ajatus vapautui, ja siinä samassa tajusin, missä avaimet ovat! Nippu löytyi eteisen kaapista liukuoven takaa sen fleecepusakan taskusta, joka minulla oli päälläni kotiin tullessamme.

Samanlaisia ”avainmysteereitä” tapahtuu tuon tuosta myös töissä. Kateissa oleva asia voi olla mikä tahansa ongelma, johon pitää keksiä ratkaisu. Voin jumittaa miettimässä jotakin työasiaa tuntikausia, tuijottaa tietokoneen ruutua ja koettaa pakottaa itseni olemaan luova. Mutta eihän se niin toimi. Pakottamalla keksin vain sellaisia ideoita, joita olen jo keksinyt. Ja jos ne eivät kerran toimi, pitäisi keksiä parempia.

Mitä silloin kannattaa tehdä? Lähteä kävelemään! Tai pyöräilemään tai juoksemaan tai jumppaamaan, ihan sama mitä, kunhan liikkuu. Olen kymmeniä tai satoja kertoja todennut, että työ edistyy monin verroin tehokkaammin, kun maltan pitää tauon ja laittaa liikettä lihaksiin. Enkä vain lihaksiin, vaan myös aivoihin: liikkumattomuus kun heikentää tunnetusti myös aivojen verenkiertoa.

Kesken työpäivän liikuntarupeama voi olla lyhytkin, pelkkä hetki, vapaa-ajalla pidempi. Itsenäisenä yrittäjänä olen siinä onnellisessa asemassa, että voin säätää itse omat aikatauluni. Toisen palveluksessa oleva ei (kai?) voi sanoa kesken päivän pomolle, että lähdenpä tästä lenkille. Mutta miksei vaikka ruokatunnilla voisi käydä happihypyllä?

Aivot tahtovat ja tarvitsevat liikettä. Aivovoimaa-kirjan kirjoittanut ruotsalainen psykiatri ja lääketieteen tietokirjailija Anders Hansen muistuttaa, että liikunnan tärkeys ohjelmoitiin aivoihimme jo ammoisina aikoina. Meidän istuvien ihmisten aivot ovat peräisin aikakaudelta, jolloin lajimme oli jatkuvassa liikkeessä. Savanneilla eläneet esivanhempamme eivät ”harrastaneet” liikuntaa, se oli heille elinehto.

Samaa tähdentää aivotutkija Minna Huotilainen, jota haastattelin toissa viikolla. Huotilaisen ja Leeni Peltosen kirjoittama Tunne aivosi on sekin kiintoisaa luettavaa. Huotilainen muistuttaa, että aivojen luonnollinen tila on se, että olemme liikkeessä.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että liikunta torjuu aivoja nakertavaa stressiä, kohentaa mieli¬alaa, parantaa muistia, oppimista, keskittymistä ja luovuutta. Esimerkiksi kävellessä tai kävelyn jälkeen ideat pulppuavat huomattavasti vuolaammin, jopa 60 prosenttia paremmin, kuin istuskellessa.

Aiemmin ajateltiin, että hermosolujen määrä aivoissa vähenee läpi elämän eikä uusia synny. Nyt tiedetään, että liikunta lisää uusien solujen muodostumista aivojen muistikeskuksessa, hippokampuksessa. Kun esivanhempamme aikoinaan olivat liikkeellä, aivojen kannatti parantaa muistia, koska uutta tietoa tuli jatkuvasti sisään. Jos vain istui paikallaan, aivot tulkitsivat, ettei mitään uutta tapahdu eikä muistamista tarvitse petrata.

Eikö siinä ole aivotyöläiselle ihan riittävästi syitä lähteä kävelemään?