Tunnustan: luen ensin omat juttuni

Kun lehti on ilmestynyt ja saan sen käsiini, luen ensimmäiseksi omat juttuni. Tuskin olen ainoa toimittaja, joka tekee niin. Narsistista? Ehkä, mutta omien juttujen lukeminen on paljon muutakin.

Omien juttujen lukeminen on opettavaista. Onko otsikko osuva? Iskeekö aloitus? Toimiiko tarina? Olenko esittänyt hankalat asiat riittävän konkreettisesti? Soljuuko teksti jouhevasti eteenpäin vai tökkiikö jossakin? Olisinko voinut vielä tiivistää? Mitä voisin tehdä ensi kerralla paremmin?

Muiden kokemuksesta ja jutuista voi aina oppia, mutta niin voi omistakin. Kirjoitusvaiheessa se on hankalaa, koska olen liian lähellä tekstiä, liian sisällä siinä. Kun juttu on valmis ja olen ottanut siihen etäisyyttä, ehkä jopa unohtanut sen, on helpompaa lukea omaa tekstiään lukijan silmin – ja toisaalta normilukijaa analyyttisemmin ja kriittisemmin.

Omien juttujen lukeminen on palkitsevaa. Vuosikymmentenkin kirjoittamisen jälkeen tunnen mielihyvää, kun näen juttuni julkaistuna.  Miten juttu on taitettu, millaiset kuvat siihen on valittu, miten teksti ja kuvat tukevat toisiaan, miltä kokonaisuus näyttää.  

On suunnattoman palkitsevaa, kun saa aikaan omin käsin jotakin konkreettista – ja silti yhteistyössä muiden kanssa. Ainakin, jos lopputulos on tyydyttävä. Miettikää vain, miten hienolta tuntuu itse kudottu pipo, itse leivottu kakku, itse nikkaroitu hylly, itse tehty remontti, itse rakennettu talo. Ja kun työ palkitsee, se myös motivoi.

Palkitsevuuden huippu on kuitenkin se, kun saan palautetta lukijoilta tai kun joku linkkaa juttuuni somessa tai siteeraa sitä. Tai kun bussissa vieressäni istuva selaa lehteä ja pysähtyy lukemaan juttuani. Tekstejäni oikeasti luetaan. Hyvä niin, silloin en tee turhaa työtä.

Omat jutut inspiroivat.  Joskus on hauskaa googlailla netissä omia juttujaan ja ihmetellä, mitä kaikkea löytää. Ei apua, onko tämä vielä täällä, ikivanha! Onko tämä tosiaan minun, en muistanutkaan enää. Miten tämä on näille sivuille päätynyt? Kappas vaan, onpa mielenkiintoinen juttu, miten onnistuinkaan. Kannattaa ainakin yrittää tehdä työnsä parhaansa mukaan, että kehtaa lukea omia juttujaan vielä vuosien kuluttua.

Kaikkiin juttuihini en ole tyytyväinen, mutta onnistuneista jutuista saa kummasti potkua uusien kirjoittamiseen. Etenkin silloin, kun tunnen olevani jumissa, vanhat jutut valavat uskoa omaan osaamiseen. Olen selvinnyt haastavista, itselleni vieraista aiheista, saanut tolkkua sekavista, rönsyilevistä haastatteluista ja löytänyt jutun punaisen langan, vaikka päässäni on ollut vain sotkuinen vyyhti. Koskaan ei ole jäänyt tilattu juttu tekemättä. Ei jää nytkään.

Suosittelen omien tekstien lukemista muillekin kuin toimittajille, etenkin jos haluaa kehittyä kirjoittajana. Kirjoittaminen on lihas, jota voi treenata paitsi kirjoittamalla myös lukemalla.