Tyhjän ruudun tuska

Hetki tyhjän ruudun äärellä ennen laajan, haastavan jutun ensimmäisiä lauseita tuottaa usein tuskaa ja koettelee kärsivällisyyttä.

IMG_2644

Jouduin taas viime viikolla vastakkain ”möhkäleen” kanssa. Olen nimennyt möhkäleeksi jutun, jonka aihe on laaja, yleensä vaikeahko, ja josta olen kerännyt, niin paljon tietoa, että melkein hukun siihen. Aihe on periaatteessa selkeä, mutta en saa siitä kiinni. Kääntelen, vääntelen ja pyörittelen möhkälettä joka puolelta, mutta se ei lähde purkautumaan mistään.

Nämä ovat työni tuskallisimpia hetkiä. Voin istua päivän koneella ja pinnistellä osaamiseni äärirajoilla. Illalla olen aivan puhki, vaikka juttu on edennyt tuskin nimeksikään. Olen aivan yhtä eksyksissä kuin aamulla aloittaessani, eikä ensimmäistäkään kunnollista pätkää, saati kokonaista kappaletta ole syntynyt.

Jääkö juttu syntymättä? Ei koskaan. Kun ajatukset hautuvat yön yli ja alitajunta uurastaa, jutun punainen lanka, idea tai teema, miksi sitä kukakin kutsuu, kirkastuu vaivihkaa. Seuraavana päivänä asetun koneen ääreen ja naputtelen ensimmäisen virkkeen – tuosta vain, helposti ja kivuttomasti. Ensimmäisen virkkeen vaikutus kirjoittajaan on vähän sama kuin ensimmäisen maalin vaikutus jääkiekko- tai jalkapallojoukkueeseen: se vapauttaa.

Kerä alkaa purkautua hyvässä järjestyksessä. Palaset loksahtelevat kohdilleen, löydän kivoja ilmaisuja ja hyvän rytmin tekstiin. Kirjoittaminen lähtee rullaamaan ja imaisee minut mukaansa. Jutusta tulee kuin ystävä, jonka kanssa on kiva ”keskustella” ja jonka seurasta ei malttaisi lähteä. Lauseista, virkkeistä ja kappaleista syntyy tarina, jonka koetan saada etenemään jouhevasti. Haluan vain kirjoittaa ja kirjoittaa. Jos, tai kun, joudun keskeyttämään, ajatukset ovat silti jutussa ja aivot työstävät tarinaa eteenpäin.

Vaikeaa aihetta työstäessäni aikaa menee paljon tietojen tarkisteluun. On selvitettävä jokainen yksityiskohta: Mitä tämä tarkoittaa? Olenko ymmärtänyt varmasti oikein? En voi enkä halua antaa lukijoille väärää tai virheellistä tietoa.

Kun saan ison jutun valmiiksi, helpotus on valtava. Mieli on kevyt, huojentunut ja iloinen, ehkä vähän ylpeäkin. Minä tein sen, voitin möhkäleen!

Jokaista tekstiä voisi hioa, muokata ja hienosäätää loputtomiin, mutta jossain vaiheessa on osattava päästää irti. Minulla se tapahtuu siinä vaiheessa, kun painan ”send” ja juttu lähtee haastateltaville tarkastettavaksi. Vielä mahdolliset korjaukset, ja se on siinä: anti mennä taittoon.

Olen taas uuden tyhjän ruudun edessä. Onneksi kaikki jutut eivät synny vaikeimman kautta.