Voihan luppopäivä!

unnamedTai ehkä ei sittenkään niin huono asia.

Tässä työssä on pakko kestää ajoittaisia luppopäiviä. Jutunteko seisoo, kun haastateltavia ei saa kiinni. Luvattu briiffi tuleekin vasta ensi viikolla. On odoteltava, että asiantuntija ehtii tarkastaa tekstin. Ja pahimpana kaikista: joskus ajatus ei vaan kulje.

Pakkotauko on piinaavaa. Työntekoon tottunut, tunnollinen ihminen potee syyllisyyttä, kun ”ei saa mitään aikaan”. Haahuilu on tuskallista siksikin, ettei yrittäjälle makseta ajattelusta, vaan konkreettisista tuloksista. Jumitustilanteessa voi iskeä paniikki: mitä, jos juttua ei synnykään?

Olen vähitellen oppinut hyväksymään hetkellisen tyhjäkäynnin luomisprosessiin kuuluvaksi vaiheeksi. Kun tulee tukko, en jää kamppailemaan sen kanssa, vaan pidän tauon. Lähden lenkille tai kuntosalille, kävelen metsässä, soitan ystävälle, siivoan tai leivon. Näyttää siltä, että teen kaikkea muuta kuin töitä, mutta aivot työstävät, jäsentävät ja järjestelevät.

Luomisprosessissa tauot ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse tekeminen. Ne ruokkivat luovuutta. Alitajunta hoitaa homman, kun vain uskaltaa luottaa siihen. Koskaan ei ole jäänyt teksti syntymättä, ja aina ajoissa. Kuten eräs joogaopettaja taannoin minulle totesi: ”Toisinaan pitää irrottautua tekemisestä täysin, jotta tehtävän saa vietyä paremmin loppuun.”

Tauon jälkeen ajatus kulkee, suorastaan juoksee. Ideoita sinkoilee. Olen virkeä ja innostunut. Tekstin rakenne ja punainen lanka ovat kirkkaina mielessäni, vaikka aineisto vielä hetki sitten oli yhtenä kaaoksena päässäni. Nakuttelen vain menemään. Parhaimmillaan tuntuu, että teen viikon työt muutamassa päivässä.

Voin suositella – jos ei kokonaisia tai puolikkaita luppopäiviä, niin ainakin luppotaukoja. Ne lisäävät paitsi tehokkuutta myös hyvinvointia. Hetkeen keskittyminen, läsnäolo, pysähtyminen rentouttaa ja auttaa jaksamaan.

Kun viimeksi jouduin tauolle, en ehtinyt kävellä kahtasataa metriä kauemmas. Sain kipinän ja piti palata kirjoittamaan blogia.